Ikuista Turvaa kuoleman jälkeenkin


Byrokratian ihmemaa

Suomessa menee lujaa. Kun ei ole oikeita töitä, tehdään turhaa byrokratiaa. Ja sitähän sitten riittää. Välillä mietityttää mistä ihmisille oikein maksetaan. Ja mistä rahoista byrokratia maksatetaan.
Ai niin, ehkä kaikkien yrittäjien, jotka pakahtuvat työtaakkansa alle.
Tulin kotiin tänään siihen aikaan kun normaalia päivätyötä tekevät. Tyttöni poikaystävä tuli tarkistamaan kuuliko hän oikein. Miten ihmeessä olen tähän aikaan kotona. Totta puhuakseni pari päivää sitten mietin miltä tuntuisi lähteä kotiin kun linnut vielä laulavat ja aurinko paistaa. En muista milloin sellaista olisi tapahtunut. Yleensä näen kotiin ajellessa kuun.
Olen jo kauan sitten todennut, että kohtuuton byrokratiaviidakko astuu kuvioihin kun perheeseen syntyy vauva ja läheinen kuolee. Kun voimavarat ovat muutenkin vähissä, vaaditaan kohtuuttomia. Tietyssä aikataulussa odotetaan hoidettavan runsaasti vaikealta tuntuvia asioita. Kaikkein eniten hämmästyttää, ettei missään jaeta tuolloin opaslehtistä, jossa kerrotaan mitä kaikkia asioita pitää ottaa huomioon. Kaikkeen ei tietenkään voi varautua opaslehtisissäkään, mutta niissäkin voidaan opastaa mistä tarkempaa tietoa hankalampiin asioihin lähdetään hakemaan.
Tänään sain raivarit, hepulit, tai miksi niitä sitten haluaa kutsua. Käyttäydyin sopimattomasti. En pahoittele sitä. Olin vihainen siitä, miten järjestelmästä puuttuu täysin maalaisjärki ja inhimillisyys. Ehkäpä vakuutusyhtiö käyttää tätä ääninauhaa opastaessaan työntekijöitään miten hoidetaan hankalat asiakkaat. Täytyy antaa tunnustusta työntekijälle. Hän hoiti kaikesta huolimatta asian hienosti, vaikka itse en voisi tehdä työtä, jonka arvotaustaa en jaa.
Tätini kuoli loppuvuodesta. Hänellä ei ollut lapsia. Vain muutama sisarus, jotka eivät hänen elämästään välittäneet. Isäni oli ainoa joka häntä tapasi, auttoi kun tarvitsi ja välillä muutenkin.
Hautajaiset järjestimme vanhempieni kanssa yhdessä, täti pääsi hautaan ja kotikin saatiin tyhjennettyä.
Surua varjosti tädin kotoa tavaraa välittömästi kuoleman jälkeen varastellut miesystävä, joka ei sittemmin vaivautunut hautajaisiinkaan. Kyllähän pullakahvit voi juoda kotonakin, hän viestitti. Viimeisten hengenvetojen aikaan sairaalakäytävällä mies harmitteli etteivät ehtineet naimisiin.
Löytyi testamentti, jolla täti osoitti, että isäni on perinyt kaiken irtaimen ja asunnon.
Uskomattoman paperirumban jälkeen kaikki asiat on vihdoin hoidettu.
Tämä on vaatinut juoksua yhdessä jos toisessa virastossa, pankissa ja lakimiehellä.
Asunto saatiin lopulta myyntiin.
Toissapäivänä isäni hyväksyi tarjouksen asunnosta.
Nyt olisi vihdoin aika sanoa irti kotivakuutus.
Mutta ei. Eipä kotivakuutusta noin vain irtisanota. Ainakaan Vakuutusyhtiö Turvasta.
Nyt vaaditaan jälleen lupalappuja kaikilta perinnöttömiksi jätetyiltä sisaruksilta, jotka eivät edellisten papereidenkaan toimittamisen kanssa pitäneet turhaa kiirettä.
Äitini on menossa vaativaan leikkaukseen ensi viikolla.
Moni miettisi tässä vaiheessa jo hautajaisiaan. Superpositiivisena ihmisenä hän ei niin tee, mutta nyt sille ei olisi aikaakaan. Nyt pitäisi ruveta taas anelemaan sisaruksilta lupia ympäri Suomen, jotta kotivakuutus voitaisiin lopettaa. Asunnosta, johon heillä ei ole osaa eikä arpaa.
Vakuutusyhtiöön on toimitettu jo tätini virkatodistus, perunkirja, sisarusten suostumukset testamenttiin, yhden kehitysvammaisen sisaruksen holhoojalta tullut avoin valtakirja asioiden hoitoa varten, veljen holhoustodistus ja isäni omakätinen irtisanomisilmoitus.
Mutta ei, tämä ei riitä. Ei vaikka asunnossa asuu viikon päästä jo ihan vieras ihminen.
Näin yrittäjänä hämmästyttää minkälaisiin turhuuksiin toisilla on työaikanaan aikaa.
Maalaisjärki on kielletty.
Hepulin jälkeen juttelin ystäväni kanssa.
Hän sanoi itsensä irti työpaikasta arvoristiriitojen vuoksi.
Kunnioitan päätöstä valtavasti.
Sieluaan ei pidä myydä. Edes rahasta.
Tulen jatkossakin olemaan vastarannankiiski kun tarvetta on.
Ikävä kyllä sitä sarkaa riittää.
Kiukkupuuskaterveisin, Kati

Yrittäminen Suomessa


Yrittäminen ja yrittäjien asiat ovat alkaneet kiinnostaa vuosi vuodelta enemmän.
Kun kaikki aika ei mene enää omaan selvitymistaisteluun, alkaa nähdä mitä ympärilläkin tapahtuu.
Ja valitettavasti se ei ole kaunista katsottavaa.

Lentokoneessa neuvotaan laittamaan hätätilanteessa happinaamari ensin itselle ja sitten vasta autetaan muita.
Yrittäjän elämässä asia menee toisin.
Ensin autetaan muita ja sitten itseä, jos on enää mahdollisuuksia. Käytännössä tämä tarkoittaa, että yrittäjän täytyy maksaa ensin pakolliset kiinteät kulut riippumatta onko hänellä kyseisenä kuukautena lainkaan tuloja.Jokainen ymmärtää, että tyhjästä on paha nyhjäistä.

On kestämätöntä, että yrittäjällä Suomessa ei ole oikeutta perustoimeentuloon.
Jos yritys ei pysty kulujen jälkeen maksamamaan yrittäjälle palkkaa, yrittäjä jää ilman toimeentuloa.
Harva pystyy elämään ilman kuluja.
Vaikka ruoasta voisi ehkä vielä tinkiäkin, asumiskuluista vain harva.

Yrittäminen on toki valinta. Joillekin se on kuitenkin pakko, jos muuta mahdollisuutta ei ole työllistyä.
En ymmärrä sanontaa ”yrittäjän riski.”
Sen lauseen alle voidaan lakaista kaikki se epämiellyttävä, joka tekee yrittämisestä haasteellista. Sen sijaan että mietittäiisin ratkaisuja, moni hokee: Mitäs läksit! Lopeta yrittäminen!

Minusta asia on yksinkertainen.
Jokainen työtä tekevä ja veroja maksava kansalainen on etu. Vaihtoehtona voisi olla sosiaalituilla eläminen.

Yrittäjän kuluista ei kukaan ole kiinnostunut, riippumatta onko aina edes laskutettavaa.
Pakolliset yhteisöverot, yrittäjäeläkevakuutusmaksut, tapaturmavakuutukset, alvit, yrittämiseen liittyvät kiinteät kulut (liikehuoneisto, sähkölasku, laajakaista jne jne) on maksettava, oli tuloja tai ei.
Moni skeptinen heittäisi tässä kohtaa, että jos olet noin surkea, lakkaa yrittämistä.
Asia ei ole niin yksinkertainen. On hyviä kuukausia ja huonoja kuukausia.
Itse pyrin välttämään nämä sillä, että teen asiakkaideni kanssa aina vuoden sopimuksia, jolloin pystyn ennakoimaan kuluja ja menoja.
On yrittäjiä, jotka eivät pysty ennakoimaan kuukausittaisia tulojaan.
Kampaajat, kosmetologit, hierojat ja muut omilla käsillään konkreettista työtä tekevät odottelevat joskus turhautuneina asiakkaita, jotka eivät tule.
Tulot ovat aina arvoitus, mutta menot harvemmin.
Yrittäjänkin on maksettava asumisestaan, ruoastaan, vaatteistaan ja tekemisistään.
Monen yrittäjän elämä onkin kaventunut. Ei ole aikaa eikä rahaa ylläpitää usein edes normaalia elämää.
Tästä on vaiettu liian pitkään.
Nykyisin sosiaalinen media ja sen rohkeat käyttäjät ovat nostaneet esiin epäkohtia.

Yrittäjänä olen miettinyt viime aikoina seuraavia asioita:

Jos saisin käyttööni laskuttamani arvonlisäverot, voisin palkata sillä rahalla työntekijän, joka puolestaan lakkaisi olemasta yhteiskunnalle taakka työttömänä.
Hänen palkastaan maksettaisiin verot ja kaikki hyötyisi.
Kahden ihmisen työpanos olisi taatusti enemmän kuin yhden. Tämä mahdollistaisi kasvun ja saattaisi johtaa tilanteeseen, että yritys voisi palkata lisää työvoimaa.

Sairauspoissaolot ja äitiyslomat rasittavat työnantajien kukkaroa niin isolla kädellä, ettei siihen löydy edes sopivaa sanaa.
Kun näiden kulut sälytettäisiin yhteiskunnalle, vähenisi turhat poissaolot takuuvarmasti, mistä hyötyisi kaikki.
Lain mukaan perhesuunnittelun urkkiminen työhaastettelutilanteessa on kiellettyä, mutta työnantajan kannalta tilanne ei tietenkään ole yhdentekevä.
On absurdi ajatus, että työantajan pitää maksaa työntekijälle jostain, mitä hän ei ole ansainnut.
Rahaa kun harvoin tulee yrityksenkään kirstuun mitään tekemättä.
Tämä poistaisi myös eriarvoisuutta työnhakutilanteessa.
Työnantajan pitäisi myös päästä helposti eroon työntekijästä, josta on enemmän haittaa kuin hyötyä.
Yrittäjänä ymmärtää, että aikanaan ulkopuolisella työssä ollessa elämä oli monin osin harmitonta ja helppoa. Raha napsahti tilille sen kummemmin miettimättä.

Jos on yrittäjän riski, pitää olla myös yrittäjän porkkana!
Mitä enemmän yrittäjä tekee töitä, sen isomman siivun vie verottaja. Miten reilua!
On naurettava ajatus, että mitä enemmän panostaa työn tekemiseen, sen vähemmän saa siitä hedelmästä iloita.

Ja mitä sitten, kun yrittäjän puolisoa kohtaa työttömyys? Jos ei pappa betalar, niin yrittäjäpuoliso maksaa! Oli rahaa tai ei.
Ja kun rahat ei yksinkertaista matematiikkaa käyttäen riitä, on vaihtoehtona heittää hanskat tiskiin.
Sitten maksaa yhteiskunta!

Se tuhoo kaiken minkä rakkaus loi


Se tulee eteiseen kun ketään ei näy

se hiipii luvatta ja taloksi käy

sen ainoo ajatus on tuhota tää

se repii perustukset, pimeä jää

En pysty puolestasi hengittämään

en pysty kipuasi lievittämään

mä rukoilen et mulla sanoja ois

ja mut sun sijastasi otettais pois

ei tätä kohtaloa paeta voi

se tuhoo kaiken minkä rakkaus loi

mä tahdon piiloutua ettei se nää

mut suru mestari on löytämään

ei, et vielä mennä saa

on kesken liikaa

kaiken muun saa viedä

kaiken muun saa viedä

eikö rakkaus korjaakaan

kun kynnet tarttuu kauneimpaan, kauneimpaan

jos katson särkymistäs kauempaa

se ehkä vähemmän sua satuttaa

mä teenkö oikein jos sun lähellä oon

tyhjästä annettavaa mitään ei oo

mä en voi pahan kättä pysäyttää

mä käskin lähtemään mut silti se jää

ei tältä jyrkänteeltä hypätä saa

se kaiken katsomaan pakottaa

ei, et vielä mennä saa

on kesken liikaa…

-Antti Railio

Viimeisestä bloggauksesta on kulunut jo liiaksi aikaa. Olen miettinyt kirjoittamista pitkään, mutta se on tuntunut nyt erityisen raskaalta. Edellisessä kirjoituksessa kerroin lasteni entisessä päiväkodissa kiusatuksi tulleesta lastenhoitajasta. Tästä sydämellisestä ja kaikkien pitämästä lastenhoitajasta tuli vuosien mittaan ystäväni, jonka kanssa tapailimme ja soittelimme. Viimeisen vuoden aikana näin hänen kärsimyksensä työpaikkakiusattuna ja tsemppasin taistelemaan oikeudenmukaisuuden puolesta.

Nyt hän on pois. Hän on siellä missä kaikki kipu ja tuska on jäänyt taakse. Ikävöimään jäivät lasten ja miehen lisäksi sukulaiset ja ystävät.

Rakas ystäväni Tiina menehtyi sairaskohtaukseen. Uskallan väittää, että ahdistus kiusatuksi tulemisesta koitui lopulta hänen kohtalokseen. Olen tuntenut surun lisäksi myös vihaa ja vastenmielisyyttä hänen työkavereitaan kohtaan. Niitä kahta lastentarhan opettajaa kohtaan, jotka ovat mielestäni syyllisiä tapahtuneeseen. Ja päiväkodin johtajaa, joka antoi kaiken tapahtua.Tunnen puistatusta ajaessani autolla päiväkodin lähettyviltä, tai kun näen vanhempien kävelevän käsi kädessä pienokaistensa kanssa päiväkodille viemään heitä sinne hoitoon. Samalla kiitän, että omani ovat ohittaneet tuon iän. Toivon totisesti, että kyseiset lastentarhan opettajat ovat kokeneet unettomia öitä ja heräävät  jonain päivänä huomaamaan, että he tuhosivat yhden perheen loppuelämän ja jättivät Tiinan lasten elämään suuren aukon. Miltä nuoresta tytöstä tuntui aloittaa ylioppilaskirjoitukset kun äiti oli juuri kuollut? Miten hän on nämä pari kuukautta selvinnyt? Miltä hänestä tuntuu painaa valkolakki päähän, kun sitä iloa ei olekaan äiti enää jakamassa? Miten vuotta vanhempi poika selviää? Miltä heistä aikanaan tuntuu, kun he perhettä perustaessaan eivät voikaan viedä lapsia mummia tapaamaan?  Miltä tuntuisi jos omat lapsesi joutuisivat kokemaan saman?

Olen halunnut nostaa sosiaalisessa mediassa esille keskustelua aiheesta. Olen saanut myös paljon yksityisiä viestejä kiusatuksi tulleilta. 

Aina yhtä hämmentävältä kuitenkin tuntuu, että vierellä kulkevat ihmiset antavat sen kaiken tapahtua. Missä ovat he, jotka tulevat puolustamaan tai tekevät lopun kiusaamiselle? Ihmiset ovat aivan liian arkoja puuttumaan tilanteisiin pelätessään omaa asemaansa. Mielestäni jokainen joka kääntää asialle selän, on itse osasyyllinen.

Kaiken surun ja pahan mielen keskellä olen kiitollinen siitä, että olen saanut lahjaksi oikeudenmukaisuuden tunnon. Vaikka sen kanssa eläminen onkin ajoittain raskasta, on elämä tietyllä tavalla helppoa, kun tulee toimineeksi aina sen mukaan, mikä on oikeudenmukaista.

Ethän jää odottamaan hetkeä, kun kaikki on jo myöhäistä?

Välittäkää toisistanne!

Kati

 

 

Kiusaamista kehdosta hautaan


Olen jalat maassa kulkeva tunneihminen.
Intuitioni on vahva ja vaistoni on osoittautunut aina oikeaksi.
Peruspositiivisena ihmisenä haluan uskoa ihmisistä aina hyvää, mutta valitettavan usein intuitioni kertoo muuta.

Erilaisuus ja sen kunnioittaminen on sanahelinää. Todellisuudessa ihmiset lokeroidaan lapsesta asti tiettyihin lokeroihin ja kaikkien
tulisi toimia tietyllä tapaa syntymästä hautaan.

Kun itse olin lapsi, ei koulukiusaamisesta vielä puhuttu.
Siihen aikaan vaatekaupat olivat vähissä ja Leviksen farkut, purkkarit ja Leviksen paidat, sekä farkkupaidat kuuluivat lähes kaikkien vakiovaatteisiin.
Minullakin niitä oli, tummansinisiä kireitä farkkuja, purkkarit, joilla kuljin talvellakin paljain varpain ja se upea tumma pilottitakki.
Mutta sisimmissäni pidin ihan muusta.
Olin kuin kameleontti, kun vaihdoin välillä farkut lyhyeen minihameeseen ja pitsiröyhelöihin.
Korot kopisten elin elämääni ja sehän ei kaikille sopinut.
En saanut traumoja, sillä koulun suosikkipojat pitivät minusta.
Tiettyjen tyttöjen epäsuosio kertoi kateudesta, jonka eräs myönsi ysiluokan viimeisenä päivänä.
Hän tuli luokseni ja sanoi, että oli aina ihaillut rohkeuttani ja halusi pyytää anteeksi.

Aloitin työnteon 12 vuotiaana ja yläasteikäisenä olin innoissani vanhainkodin keittiössä, sillä tiesin, että tulevaisuuteni olisi ruoanlaiton parissa.
Minut otettiin aina ilolla ja erityisellä lämmöllä vastaan.
Tein enemmän kuin kukaan saattoi odottaa, sillä perfektionistinä rakastin siitejä rivejä ja puhtaita pintoja.
Kerran iltavuorossa istuin kolmantena taukotilan pöydän ääressä ja keittiön emäntä esitteli minut talon ulkopuoliselle ruokahuollon henkilölle:
”Tässä on meidän Kati, joka on niin ahkera ja oma-aloitteinen, mutta Virpi ei ollenkaan tykkää Katista.”
Hymyilin, vaikka olisi tehnyt mieli itkeä.
Kyseinen keittäjä oli aina ollut minulle erityisen lämmin. Tulin myös muutaman tunnin varoitusajalla töihin ja hoidin aina velvollisuuteni hymyssä suin.
Huomasin ettei hän pitänyt toisesta keittäjästä, joka ahkeroi enemmän kuin muut yhteensä.
Olin hänelle ilmeisesti samanlainen punainen vaate.
Lama-aikaan minua pyydettiin suullisesti kesätöihin. Kun kerran keikkatöissä käydessäni paljastin olevani raskaana, sain hetken päästä sunnuntaina tyrmäävän
puhelun, jossa toivotettiin hyvää jatkoa. Kesätyöni oli luvattu toiselle henkilölle.
Olin nuori ja naivi, enkä tajunnut oikeuksiani. Eipä silti, en olisi tuohon paikkaan enää energiaani tuhlannutkaan.
Naiset paljastivat itsensä.
Jälkeenpäin kuulin, että tilalleni otettu työntekijä oli laiska eikä osannut tehdä mitään.

Kävin samalla ravintolakoulua ja pääsin työharjoitteluun Eduskuntatalon keittiöön. Paikkaa pyöritti tuolloin Amica.
Pidin työstä ja miehistä lämpimän keittiön puolella. Kylmäkeittiön naiset osoittautuivat pirulaisiksi. Asia oli vaiettu tabu talossa. Ravintolan tarjoilijat
ajattelivat samoin, mutta siitä vaiettiin.
Olin raskaana ja kärsin pahoinvoinnista.
Eräänä päivänä paistoin isolla parilalla porsaankyljyksiä ja otin korkean keittiöjakkaran viereen, jolla saatoin istua samalla.
Käry voimisti pahaa oloa ja tuoli helpotti työtä, vaikka normaalisti olenkin sitä mieltä, että keittiötyöt tehdään seisten.
Kylmäpuolen työntekijä tuli ja nappasi tuolin altani ja vei sen kylmäkeittiön nurkkaan.

Eräänä päivänä vanhempi naishenkilö tuli viereeni ja alkoi puhua minusta mieskokille: ”Onneksi minun lapseni ei ole niin tyhmiä kuin tämä tässä ja rupea tekemään
pentuja kun on itsekin pentu.”

Menin tupakkahuoneeseen itkemään.
Mieskokki lohdutti ja sanoi, että vanhat naiset ovat kateellisia kun tänne on tullut nuori ja nätti tyttö töihin.
Töistä päästyäni olin aina ahdistunut ja odotin pelolla seuraavaa päivää.
Lopulta oloni oli niin surkea, että opettajani kielsi jatkamasta paikassa.
Hain neuvolasta sairaslomaa.
Kun arvioni työharjoittelusta myöhemmin tuli, oli kaikki kohdat rastitettu sarakkeeseen, joka kertoi että olen ollut surkea työntekijä.
Pomollakin on pomo, joten kyseinen henkilö sai sittemmin varoituksen toimistaan.
Tiedän hänen tekevän töitä keittiöpuolella yhä edelleen, mutta ei enää Eduskuntatalossa.
Eduskuntatalon keittiöön ei vuoteen annettu yhtään harjoittelijaa Roihuvuoren ravintolakoulusta.

Tämän jälkeen olen kohdannut lähes jokaisessa keittiössä ylimielisiä besserwissereitä, jotka vähättelevät muita ja varastavat heidän ideansa esittääkseen ne ominaan sopivana hetkenä.

Kaksi keittiötä on jäänyt mieleen lämmöllä. Joskin toisessa minua koeteltiin nuorena parikymppisenä kahden lapsen äitinä kun aloitin.
Kun myöhemmin irtisanoin itseni, itki työkaverini pukuhuoneessa lähtöäni.
Mieleen on jäänyt myös keittiö, jossa jo eläkkeelle jäänyt työkaverini arvosti ahkeruuttani ja innokkuuttani.
Hänen kanssaan olemme ystävystyneet ja tapaammekin silloin tällöin.

Viimeisin työkaverini oli pitkän linjan työpaikkakiusaaja. Hän oli käyttänyt valtaa samassa koulun keittiössä viimeiset 20 vuotta.
Häntä pelkäsi niin opettajat kuin oppilaatkin.
Ensin kuvittelin, että olin pikkusieluinen ja huumorintajuton idiootti, kunnes valkeni, että intuitioni oli jälleen oikeassa.
Hän oli käytöksellään ajanut vuosien varrella kymmeniä työkavereita muualle töihin.
Itse sinnittelin kaksi vuotta, saaden paniikkikohtauksia.
Tämä kyseinen nainen oli selvästi sairastuttanut myös oman perheensä ja selvästi nautti vallastaan.
On mahdollista, että hän lukee tätäkin kirjoitusta.
Valitin hänestä pomolle useaan otteeseen, sillä aloin itse sairastua hänen käytöksestään.
Pomo osoittautui veteläksi ja vastuuttomaksi, kunnes lähes kahden vuoden kiusaamisen jälkeen sanoin, että nyt lähtee jompi kumpi.
Hänet laitettiin kuntoutukseen, jossa painopiste oli psykologisella puolella.
Otin asian esille myös hänen kanssaan kahden kesken.
Kerroin aivan kaiken ja rehellisesti kuinka hän oli mieltäni pahoittanut ja kuinka hänen käytös asiakkaita kohtaan oli ala-arvoista.
Kaksi viikkoa hän jaksoi teatteriaan kunnes hermostui taas minulle.
Tuo tilanne on jäänyt mieleeni ja päätin, etten ikinä, koskaan, milloinkaan anna kenenkään kohdella itseäni sillä tavalla.
Pidin kesäloman ja irtisanoin itseni.

Viimeiset kolme vuotta olen ollut täysipäiväinen yrittäjä ja tavannut ja tutustunut satoihin ihaniin persooniin työni kautta.
Joukkoon on toki mahtunut muutama mätäkin omena, joista näen heti, että he sairastuttavat omaa työyhteisöään.
Usein nämä narsistit ovat esimiesasemassa.Kuten eräskin lehtitalon ihminen, jonka toimet olen vaistonnut aina.

Kiusaaminen on karmivinta siellä missä kohteena ovat viattomat lapset ja heidän perheensä.
Jokaisessa päiväkodissa on aina muutama työntekijä, jotka työskentelevät vilpittömästi ja kutsumuksesta.
Valitettavasti päiväkoteihin hakeutuvat monet sellaiset työntekijät, jotka eivät tule toimeen aikuisten kanssa ja he pääsevät käyttämään valtaa heikoimpiinsa.

Lapseni ovat onneksi ohittaneet jo päiväkoti-iän.
Nuorimmaiseni pääsivät lähipäiväkotiin ja pidimme päiväkodista.
Jossain vaiheessa intuitioni kertoi, että eräs nuorimmaisteni päiväkodin lastentarhan opettajista ei ollut sitä mitä päälle päin yritti esittää.
Kun yksi lapsistani tuli päiväkodissa kiusatuksi, tämä opettaja oli sitä mieltä, että tyttäreni tarvitsisi psykologista apua.
Kiusaajassa ei ollut siis mitään vikaa.
Samassa tapaamisessa mukana ollut toinen opettaja oli toista mieltä.

Nyt, kun päiväkotiajoista on kulunut toista vuotta, olen erityisen kiitollinen, että lapseni ovat ohittaneet tuon iän.
Kyseisessä päiväkodissa on paljastunut, että kaksi opettajaa ovat kiusanneet varsinkin yhtä hoitajaa jo monta vuotta.
Tilanne on tällä hetkellä siinä pisteessä, että lastenhoitaja on ollut pitkällä sairaslomalla, eikä aio enää palata takaisin töihin.
Hänen kanssaan olemme keskustelleet päiväkotiasioista erittäin avoimesti.
On osoittautunut, että intuitioni on ollut jälleen oikeassa.
Kyseiset henkilöt arvostelevat vanhempia ja lapsia selän takana.
Minunkin elämääni oli puitu, kuinka vaihdan miehiä kuin sukkia.
Joskus lapsia haki heidän isänsä, toisinaan minun isäni ja joskus mieheni.
Hellapoliisi-teipattu autoni aiheutti myös paheksuntaa. Kirjojeni ilmestyminen kauppoihin vaiettiin tyhjäksi.
Lisäksi keliakiaa sairastava lastentarhanopettaja manasi vanhemmat, jotka toivat kahvipöytään tarjottavaa, joka ei sopinutkaan hänelle.
Hän koki myös oikeudekseen haukkua sairaslomalle jääneen hoitajan lapsen nimen järkyttävän rumaksi.

Olen totaalisen kyllästynyt tähän aikuisten maailmaan, jossa kateus syö kalatkin vedestä. Jos et halua paljastaa itseäsi, pysy kaukana minusta, sillä vaistoni kertoo heti millä asioilla olet=)

Älä kadehdi toisen onnea, sillä et voi tietää ihmisen salaista surua.

Kaikkien kiusattujen puolesta! Uskaltakaa puhua, vastustaa ja protestoida.

Kati

Ajatuksia yrittäjyydestä


Ajatuksia yrittäjyydestä

Monet ovat halunneet kuulla tarinani yrittäjänä.
Olen siitä puhunut ja puhunut, mutta olen myös huomannut, että tarina halutaan usein kuulla uskomattomana sankaritarinana, jossa vaikeudet on lakaistu maton alle.
Tapaan työni puolesta paljon ihmisiä, jotka tuntuvat tietävän miten minulla menee, mutta joista en ole itse koskaan kuullut.
Kyllä, lujaa menee, sanan varsinaisessa merkityksessä. Töitä on nimittäin tehtävä paljon, joten olen siellä, täällä ja tuolla ja heti kun ehdin niin vähän vielä pyörähdän tuossakin.

En tiedä onko tyypillistä yrittäjätaipaletta olemassakaan, mutta omani ei ainakaan ollut sitä jos Uusyrityskeskukselta kysyttäisiin.
Minulla nimittäin ei ollut minkään valtakunnan laskelmia, tarkkaan hiottua liiketoimintasuunnitelmaa, laina-aikeita sen kummemmin kuin muitakaan taivaita syleileviä ajatuksia.
Minulla oli vain usko, toivo ja rakkaus intohimooni.

Olin yksi Suomen ensimmäisiä ruokabloggaajia aloitellessani vuonna 2005.
Neljäs lapsistani oli tuolloin vasta kuukauden ikäinen.
Koulutukseltani olen kokki ja valmistunut ammattiini vuonna 1995.
Olen ollut aina touhukas, joten oli mahtavaa kun oli jokin kanava, jota kautta sai tehdä sitä mistä piti.

Nuorimmainen oli vasta puolitoistavuotias, kun elämässä sattui jotain, mitä tuskin kukaan suunnittelee etukäteen. Erosimme mieheni kanssa viidentoista yhteisen vuoden jälkeen.
Jäin neljän lapsen kanssa yksin.
Muutimme Itä-Helsingistä takaisin lähemmäs lapsuuskaupunginosaani. Matkaa tosin vanhan ja uuden kodin välillä oli vain kymmenen kilometriä, mutta tunnelmassa olimme täysin eri leveysasteilla. Ihmisten arvottaminen koulutuksen ja tittelin mukaan oli täysin uusi ja järjetön ajatus. Ensimmäisenä tämä tuli ulos yläasteen rehtorin suusta. Olin järkyttynyt, sillä en ole koskaan arvottanut ihmisiä tuollaisten asioiden perusteella.
Ympärillä kaikki muuttui. Ihmiset, palvelut, lasten koulut, lääkärit ja oikeastaan koko elämä.

Jatkoin blogini päivittämistä ja opettelin elämään yksin lasten kanssa.
Arki rullasi ja kuten minun elämässäni aina, pieni asia johti toiseen ja kolmanteen.
Eräs lukijani vinkkasi nettikaupasta joka myi upeita kakkutarvikkeita.
Kerroin siitä lukijoilleni.
Seuraavana päivänä sain kaupan omistajalta viestin, että minun sivuiltani oli tullut yleisöryntäys hänen nettikauppaansa. Kiitokseksi sain valita yhden tuotteen. Oikeastaan olen hyvin kiitollinen kaikesta tuolle tuntemattomalle lukijalle, joka tietämättään sai aikaan aikamoisen tapahtumavyöryn.

Tapasin kaupanpitäjän ja sain häneltä silloin vielä harvinaista syötävää kultamaalia. Tutustuimme ja kävi ilmi, että hän on ruokatoimittaja. Pääsin elämäni ensimmäisiin ruokakuvauksiin. Tästä muistona on yhä kaupoissa myytäviä pursotinpusseja, jonka pakkauksessa komeilee minun tekemä kakku.
Toimittaja oli sitä mieltä, että Hellapoliisi oli niin hyvä nimi, että se kannattaisi rekisteröidä, ennen kuin jokin iso yritys sen nappaisi.
Kovin montaa päivää en miettinyt, sillä tiesin, että katuisin jos en kokeilisi.
Perustin toiminimen, sillä ajattelin, että se mahdollistaisi samalla yhteistyön elintarvikealan yritysten kanssa.

Halusin silti tietää asioista, kuten verotuksesta, sillä se kummitteli siinä määrin mielessäni, että aloin nähdä painajaisia. Soitin Uusyrityskeskukseen, mutta ahdistuin vaatimukseen, että minun pitäisi tehdä liiketoimintasuunnitelma, miettiä rahoitusta ja luoja ties mitä.

Omassa elämässäni suunnitelmat koskivat lasten kanssa vietettyä päiväohjelmaa. En koskaan mennyt sinne.
Sukulaiseni suositteli kirjanpitäjäksi omaa kirjanpitäjäänsä, jonka luokse yhdessä menimme.
Istuin alas ja sanoin, etten tiedä mistään yhtään mitään ja että tarvitsen apua.
Sanoin, että asiat pitää kanssani vääntää rautalangasta. Ja niin väännettiin.
Jatkoin hoitovapaatani ja pienellä budjetilla elämistä.
Sain ensimmäisen asiakkaan ja ensimmäisen pienen rahasumman yritykseni tilille.
Oli helpottavaa, että saatoin maksaa laajakaistamaksun yrityksen varoista.

Matkan varrella löysin miehen, tai ehkä ennemminkin tulin löydetyksi. Mistä muualta kuin netin deittipalstalta! Mies harrasti valokuvausta ja sattui työskentelemään tekniikan parissa. Ja koska hän tivasi näkevänsä blogissani mahdollisuuden, annoin hänen rakentaa minulle uudet nettisivut.
Istuin viisitoista tuntia vuorokaudessa tietokoneella muutaman kuukauden. Reseptit vanhasta blogista piti siirtää manuaalisesti. Tuo aika oli helvetillistä. Yritin luovia lasten kanssa, viedä ja hakea kerhosta, valmistaa ruokaa ja siivota kodin. Yöunet jäivät olemattomaksi ja aloin voida todella huonosti. Koin muutaman kuukauden unettoman jakson, jolloin nukuin noin puoli tuntia vuorokaudessa.

Pikkuhiljaa asiakkaita tuli lisää. En nostanut senttiäkään palkkaa, vaan sijoitin kaiken rahan kuvauskalustoon, astioihin ja muuhun, jota ruokakuvauksessa tarvitaan.
En joutunut tuossa vaiheessa maksamaan yrittäjäeläkevakuutusmaksua (YEL), mutta verottaja tivasi arviota tuloista. Olin tuskastunut. Mistä ihmeestä voisin sellaista tietää. En voinut millään ennustaa vuodessa tienaamaani summaa. Järkeen ei käynyt miksi verottajan osuutta ei voinut maksaa jälkikäteen, toteutuneen tilanteen mukaan.
Elin yrityksen kanssa aika lailla kädestä suuhun. Se mikä tuli, meni pakollisiin ja mitä jäi, sijoitettiin hankintoihin, kuten tietokoneeseen ja muuhun tekniikkaan.

Jo lapsuudestani asti vakavasti sairas äitini sairastui sitten syöpään ja olin varma, ettei hän enää voi selvitä tästä sairaudesta. Hän oli jo saanut lisäaikaa kolmesta maksasiirrosta (tästä lisää toisella kertaa).
Pienimmän lapsen silmästä löytyi laikku, jota lääkärit eivät tunnistaneet. Jouduimme odottamaan neljä pitkää kuukautta päästäksemme tutkimuksiin. Tuohon aikaan lehdissä kirjoitettiin löydetyistä silmäsyövistä. Olin kauhuissani. Lopulta laikku paljastui vaarattomaksi pigmenttilaikuksi. Huokaisimme helpotuksesta.

Oma kotihoidontuki-jaksoni alkoi olla loppusuoralla ja oli aika miettiä miten tulisin toimeen.
Vaikka tuloni eivät päätä huimanneet kotona ollessani muutenkaan, oli tulossa tyrmistyttävä uutinen.
Koska minulla oli toiminimi, en tulisi saamaan senttiäkään työttömyyskorvausta.
Rukoilin että löytäisin mitä tahansa töitä, sillä olin yhä edelleen neljän lapsen yksinhuoltaja. Miehellä oli oma asunto ja omat menot.

Minut velvoitettiin silti työvoimatoimiston aloitustilaisuuteen, jossa mies edessä kertoi isolle joukolle ihmisiä, mihin he olivat työttöminä oikeutettuja.
Muistan tyhjyyden, jota tunsin kun mietin itseäni. Oli tyrmistyttävää olla neljän lapsen yksinhuoltaja, joka ei ollut oikeutettu yhtään mihinkään, vaikka en pystynyt nostamaan puupenniäkään yrityksestäni palkkaa.
Jos minulla ei olisi ollut toiminimeä, olisin voinut jäädä kotisohvalle makoilemaan ja nostaa työttömyyspäivärahaa. Sitä en edes halunnut, sillä sen verran ylpeä olin, että halusin ansaita oman elantoni työtä tekemällä.
Pieni katkeruus kuitenkin hiipi mieleeni, sillä jos olisin ollut tavallinen työtön, olisin ollut oikeutettu saamaan lisäksi peruspäivärahaa tehdessäni nelituntista työpäivää tai puolikasta työviikkoa muuten toteutettuna.
Olisin kipeästi tarvinnut tuon kädenojennuksen.
Starttirahaan en ollut tuossa vaiheessa enää oikeutettu, se olisi pitänyt tehdä yrityksen perustamisvaiheessa. Ensimmäinen vääryys, jonka korjaaminen voisi auttaa alkuun silloin kun yrittäminen on ainoa keino saada rahaa perheeseen.
Koska jouduin punnitsemaan lopetanko bloggaamisen kokonaan, valitsin helpon osa-aikatyön, josta tienasin, uskokaa tai älkää, huikeat 800 euroa kuukaudessa bruttopalkkaa.
Veroprosenttini oli onneksi pieni, joten käteen jäi  700 euroa.
Bensakulujen jälkeen kuukausipalkastani riitti rällättävää viisihenkisen perheen tarpeisiin huikeat 600 euroa.

Oliko oikein, että minä yrittäjänä sain rangaistuksen yrityksestäni, vaikka se ei edes tuottanut mitään?

Sain onneksi lisätöitä mainostoimistolta, joka lupasi maksaa pienen korvauksen palkkana. Sain kasvatettua hieman kuukausiansioitani.

Työkaverini oli pahemman luokan työpaikkakiusaaja, jonka käytös alkoi kalvaa mieltäni.
Aloin voida todella pahoin ja yöuneni olivat täysin sekaisin. Sydän hakkasi aamuisin ja olin märkä tuskanhiestä. Olo meni täysin voimattomaksi ja ihmettelin mistä huono oloni johtui.
Meni puoli vuotta, kunnes jouluaattona lamppu syttyi. Muiden nukkuessa menin tietokoneelle ja kirjoitin googleen paniikkihäiriö.
Kaikki oireet viittasivat siihen. Yritin olla lasten edessä normaali, mutta sisälläni myllersi.
Jouluaattoiltana itkin äidin ja isän sängyssä ja ajattelin, että elämäni on pilalla, musta on tullut hullu.

Jatkoin töitäni, vaikka jokainen sekunti oli painajaista. Hymyilin, vaikka sisimmässäni pelkäsin pahaa oloani ja sydän itki verta.
Työpäiväni päättyi yhdeltä, mutta käytännön syistä johtuen en koskaan päässyt lähtemään ajoissa. Kotona olin iltapäivisin kahden aikaan.
Ehdin juuri lukea sähköpostini, ennen kuin hain lapset päiväkodista.
Tein ruoan ja sen jälkeen pystyin keskittymään töihini. Kuvasimme iltaisin ja sen jälkeen jatkoimme kuvankäsittelyllä ja kirjoittamisella.
Nukkumaan pääsimme kello kolmen ja neljän välillä aamuöisin. Kello soi aamuisin seitsemältä.

Kuvasimme ja kirjoitimme kaksi ensimmäistä kirjaa kahdella kesälomallani.
Toisen kirjan jälkeen olin niin lopen uupunut, että tiesin etten selviäisi enää töihin.
Istuin rivitaloasuntoni rappusella ja soitin kirjanpitäjälle. Kahden viikon kuluttua pitäisi selvitä töihin, mutta en jaksanut edes juomalasia ottaa kaapista. Voisinko nostaa yhtään palkkaa, vihdoinkin.
Kirjanpitäjä laski, että voisin nostaa tuhat euroa kuukaudessa verojen ja muiden pakollisten kulujen jälkeen.
Nyt pakollisiin kuluihin tuli myös YEL, sillä en enää kuulunut TYEL:n piiriin.

En mitään ole elämässäni katunut niin paljon kuin sitä, etten osannut pitää puoliani silloin, kun joku toinen alkoi tuhota omaa terveyttäni. Vaikka elämäni oli noina vuosina helvettiä, opin paljon itsestäni ja muista ihmisistä.

Kun ensimmäiset kirjamyyntitilitykset tulivat, meinasin tipahtaa tuolilta.
Verottajan iso koura tuli ja kahmaisi niin ison siivun tuloista, että suututti.
Kuka oli paniikkikohtausten vallassa tehnyt ruokaa, kuvannut, kirjoittanut ja valvonut? Se olin minä, mutta minun tuloistani valtaosa meni verottajan taskuun.
Sinnikkäästi jatkoin. Sain uusia asiakkaita ja uutta intoa, kun ei aamuisin tarvinnut pelätä töihin menoa.
Kirjoitin kirjan jos toisenkin, tein muutaman ruokapelin, kokkailin pieniä pätkiä telkkarissa ja istuin välillä radiohaastatteluissa. Toimittajat kävivät tekemässä juttuja ja istuin palavereissa täysin erilaisten ihmisten kanssa joihin olin elämässäni tottunut.

Elämä on ollut jatkuvaa mukavuusalueen ulkopuolelle menemistä. Mutta olen ollut rehellinen itselleni  ja muille.
Olen kyllästynyt kaikenlaisiin teeskentelijöihin ja kulissien ylläpitäjiin.
Elämä on riittävän hankalaa muutenkin. Olisi aika nostaa yrittäjyys ja siihen liittyvät epäkohdat esiin vahvasti. Tämä ei ole mitään pientä puuhastelua, vaan raakaa työtä.
Nyt olen ollut täysin omillani kolme vuotta, yrittäjänä kuusi vuotta.
Olen joutunut tekemään niin paljon töitä, ettei kenenkään ymmärrys riitä.
Tässä touhussa ei ole järjen hiventäkään, mutta siitä huolimatta rakastan tätä.
Olen hankkinut itselleni toimitilan, josta remontoin täysin oman näköisen paikan.
Tila sijaitsee kotimme läheisyydessä ja siksi voimme työskennellä siellä kätevästi silloinkin kun lapset haluavat jäädä kotipihalle leikkimään.

Tällä hetkellä teen pääosin tilausreseptiikkaa, kirjoitan kirjoja ja järjestän satunnaisia asiakastilaisuuksia.

Yritysmuoto on tällä hetkellä osakeyhtiö.

Maksan seuraavia kuluja säännöllisesti:

-Työtilan vuokra
-Työtilan sähkölasku
-Laajakaista
-Puhelinlasku
-Palvelinvuokra (kotisivut)
-Jätemaksut (sekajäte ja biojäte)
-YEL
-Vakuutuksia
-Palkkavero ja muut sivukulut
-Kirjanpitäjä
-Yrityksen ennakkoverot
-Kollaboraatiotyökalut (sähköposti, kalenterit ym.)
-Yrityksen auto ja siihen liittyvät kulut
-Vapaaehtoinen eläkevakuutussäästäminen

Edit! Maksan myös sivuston ylläpitämisestä, tekniikasta ja valokuvauksesta.

Niin kauan kuin pystyn työlläni hoitamaan kulut palkkoineen, en liiemmin halua valittaa, mutta toivoisin poliitikkojen tutustuvan tavallisen pienyrittäjän arkeen.
Tuttavistani valtaosa on yrittäjiä eikä vaikeuksitta ei ole selvinnyt kukaan.
Itsekin työllistäisin mielelläni mieheni kokopäiväiseksi työkaverikseni.
Saisimme ensimmäisen kerran vapaailtoja ja vapaaviikonloppuja kuuteen vuoteen ja voisimme päivisin yrittää vielä ahkerammin. Ehkä se näkyisi entistä suurempina verotettavina euroina.

Vaikka kuka sanoisi mitä, minusta on kohtuutonta, että tarvitsisin 100 000 euroa lisäystä vuotuiseen liikevaihtoon saadakseni kustannettua itselleni yhden työntekijän. Ja voin sanoa, että hänen palkkansa olisi tuosta summasta vain murto-osa.
Jokainen voi miettiä onko se rehellistä työtä tekemällä mahdollista.

Bruttopalkkani kuulostaa hienolta, mutta kun iso käsi käy kahmaisemassa, ei tarvitse laskea tuntipalkalle hintaa.

Ihanaa, viikonloppu on tulossa, saamme tehdä rauhassa pitkiä työpäiviä!
Verottaja kiittää.

Kati
Hellapoliisi

Asiakaspalvelua?


Elämä on täynnä kohtaamisia. On inhimillistä, että meillä kaikilla on hyviä päiviä ja huonoja päiviä. Joskus kuitenkin se yksi ainoa lause tai hymy, hyvässä tai pahassa voi vaikuttaa molempien osapuolten elämään merkittävällä tavalla tai jopa muuttaa sen suuntaa.

Kirjoitan viime päivien asiakaspalvelukohtaamisista. Perheessämme on syksyn aikana monenlaista juhlaa ja ajattelin helpottaa hieman omaa taakkaani kyselemällä juhlapaikkaa ruokineen lähialueiden ravintoloista, jotka mainostavat juhlapalvelua myös yksityistilaisuuksina. Hämmennyin kun tiedustelin paikan päällä tilaa ruokineen. Sain vastaukseksi: ”Me suljemme jo yhdeksältä eikä sen jälkeen enää käy.”

Olin niin hölmistynyt, että kysyin: ”eikö teille raha kelpaa?” Ei näyttänyt kelpaavan.

Jäin miettimään olisiko minulla yrittäjänä varaa ja halua sanoa asiakkaalle noin. Työporukassa olisi ehkä ollut henkilö, jolle olisi kelvannut ylimääräinen palkka pientä vaivaa vastaan.

Hämmennyksen vallassa ajoin Ikeaan ostamaan työhuoneeseeni uutta sohvaa ja nojatuolia, sillä yrittäjän pitää olla tehokas  asioiden hoitamisessa, että jää sitä aikaa siihen varsinaiseen työhönkin. Veimme kalusteet työhuoneeseeni ja huomasimme, että tuolista puuttuu jalat. Näin kaupunkilaistytön maalaisjärjellä ajateltuna olisin toivonut, että tuotteen kohdalla oltaisiin kerrottu ettei tuoli sisällä jalkoja. Samaa jäin kaipaamaan myyjältä joka tuolin antaessaan olisi ehkä voinut varmistaa olemmeko ajatelleet hankkia tuoliin myös jalat vai halusimmeko pitää sen japanilaisena futonmallina.

Tämän päivän ajattelin aloittaa hankkimalla työpaikalleni Varauloskäynti-kyltin, jonka palotarkastaja tilaan velvoitti. Ajoin läheiseen K-Rautaan, jossa kolme eri myyjää juoksutti paikasta toiseen ja lopulta todettiin ettei sellaisia heillä ole. Yksi myyjistä kehotti menemään tien toisella puolella sijaitsevaan KILPIPALVELUUN.

Hyllyt olivat täynnä kilpiä ja tarroja. Tiedustelin kyseistä kilpeä ja sain käteeni kaavakkeen, jolla minun olisi kuulunut anoa asiakasnumeroa. Asiakasnumeron olisi myöntänyt joku muu henkilö jossakin pääkonttorissa ja hän olisi sitten aikanaan palannut päätöksensä kanssa kertomaan olisinko oikeutettu tuon muutaman euron arvoisen kilven ostamaan. Melkein itketti jos ei olisi jo naurattanut. En todellakaan jäänyt täyttämään kaavaketta ja odottamaan päätöstä, vaan hyppäsin autoon ja ajattelin kokeilla seuraavaa kohdetta.

Jättimäinen Bauhaus Vantaalla ei myynyt kylttejä. Olisin tiedustellut asiaa etukäteen puhelimitse, mutta he eivät vastanneet puhelimeen.

Jos en olisi Twitterissä saanut vinkkiä Tarrafix-nimisestä liikkeestä, olisin soittanut määräyksen antaneelle palomestarille, että hän  saa lähettää kyltin jos haluaa että sellainen työtilastani löytyy.

Tarrafixissa vastasi ystävällinen nainen. Kerroin harmistukseni. Vaikka kyseessä oli nettikauppa, hän pysähtyi autollaan bussipysäkille ottamaan tilaustani vastaan. Kävi ilmi, että hän on yrittäjä. Arvasin, sillä yrittäjä haluaa pitää asiakkaansa tyytyväisenä. Yrittäjä ei ylenkatso pientäkään asiakasta, sillä hän tietää, että voi sitä kautta saada lisää asiakkaita tai parhaassa tapauksessa suurasiakkaan.

Kotimatkalla poikkesin teettämään nuorimmaiselleni kotiavainta. Valitettavasti emännän avaimen aihiot tulisivat avainliikkeeseen vasta syys-lokakuussa, joten pitäisi odottaa siihen asti. Voi olla, että odotankin, sillä aikani ei yksinkertaisesti riitä juoksemaan joka asian perässä päiväkausia.

Kotimatkalla poikkesin kaupan yhteydessä sijaitsevaan Postiin. Ihmettelin jonoa edessäni, kunnes aikani odoteltuani kassahenkilökunta heräsi kuuluttamaan Postiin henkilökuntaa. Jonossa ensimmäisenä ollut oli odottanut kuuliaisena ties kuinka kauan, että hän saisi palvelua.

Jäin miettimään suomalaisen asiakaspalvelun tasoa. Mistä näille ihmisille maksetaan palkkaa? Siitäkö että he käyvät työpaikallaan tappamassa aikaa. En kuulu ihmisiin jotka odottavat erityispalveluja. Pyydän myyjältä apua jos se on tarpeen, mutta yritän olla asiakkaana ripeä ja harmiton. Toivoisin kuitenkin järjen käyttöä ja inhimillisyyttä.

Valitettavan usein yritykset käännyttävät asiakkaansa jo ovelta. Kuten sekin nuori ja tyly myyjä Rajalan kameraliikkeessä, joka ei halunnut antaa mahdollisuutta keskustella 2500 euron kameran rungon hinnasta esimiehen kanssa. En minä ihmeellisiä alennuksia olisi tarvinnut. Ehkä hyvien perusteluiden lisäksi alennuksitta jäämiseen olisi riittänyt nätti hymy.

Soitin kilpailevaan yritykseen ja tiedustelin kelpaako teille raha. Kelpasi. Top Shot on huolinut rahani jatkossakin.

Nyt hyppään auton rattiin ja lähden puolimaratonille hakemaan niitä tuolin jalkoja.

Ehkä illalla ehdin tehdä myös töitä.

Kaikesta huolimatta, kivaa viikonloppua=)

Kati

Elämyksiä hakemassa

Kapeenkoskessa_032

Kun olin lapsi, kiersimme kesälomat perheemme kanssa ensin telttaillen ympäri Suomea. Vanhempani olivat suunnitelleet reitin valmiiksi ja sitä lähdettiin sitten toteuttamaan. Muistan kun huvilateltat tulivat. Tuntui hienolta pystyttää iso teltta, jossa oli kaksi erillistä huonettakin. Toisessa nukkui vanhemmat ja toisessa … Lue loppuun