Ajatuksia yrittäjyydestä


Ajatuksia yrittäjyydestä

Monet ovat halunneet kuulla tarinani yrittäjänä.
Olen siitä puhunut ja puhunut, mutta olen myös huomannut, että tarina halutaan usein kuulla uskomattomana sankaritarinana, jossa vaikeudet on lakaistu maton alle.
Tapaan työni puolesta paljon ihmisiä, jotka tuntuvat tietävän miten minulla menee, mutta joista en ole itse koskaan kuullut.
Kyllä, lujaa menee, sanan varsinaisessa merkityksessä. Töitä on nimittäin tehtävä paljon, joten olen siellä, täällä ja tuolla ja heti kun ehdin niin vähän vielä pyörähdän tuossakin.

En tiedä onko tyypillistä yrittäjätaipaletta olemassakaan, mutta omani ei ainakaan ollut sitä jos Uusyrityskeskukselta kysyttäisiin.
Minulla nimittäin ei ollut minkään valtakunnan laskelmia, tarkkaan hiottua liiketoimintasuunnitelmaa, laina-aikeita sen kummemmin kuin muitakaan taivaita syleileviä ajatuksia.
Minulla oli vain usko, toivo ja rakkaus intohimooni.

Olin yksi Suomen ensimmäisiä ruokabloggaajia aloitellessani vuonna 2005.
Neljäs lapsistani oli tuolloin vasta kuukauden ikäinen.
Koulutukseltani olen kokki ja valmistunut ammattiini vuonna 1995.
Olen ollut aina touhukas, joten oli mahtavaa kun oli jokin kanava, jota kautta sai tehdä sitä mistä piti.

Nuorimmainen oli vasta puolitoistavuotias, kun elämässä sattui jotain, mitä tuskin kukaan suunnittelee etukäteen. Erosimme mieheni kanssa viidentoista yhteisen vuoden jälkeen.
Jäin neljän lapsen kanssa yksin.
Muutimme Itä-Helsingistä takaisin lähemmäs lapsuuskaupunginosaani. Matkaa tosin vanhan ja uuden kodin välillä oli vain kymmenen kilometriä, mutta tunnelmassa olimme täysin eri leveysasteilla. Ihmisten arvottaminen koulutuksen ja tittelin mukaan oli täysin uusi ja järjetön ajatus. Ensimmäisenä tämä tuli ulos yläasteen rehtorin suusta. Olin järkyttynyt, sillä en ole koskaan arvottanut ihmisiä tuollaisten asioiden perusteella.
Ympärillä kaikki muuttui. Ihmiset, palvelut, lasten koulut, lääkärit ja oikeastaan koko elämä.

Jatkoin blogini päivittämistä ja opettelin elämään yksin lasten kanssa.
Arki rullasi ja kuten minun elämässäni aina, pieni asia johti toiseen ja kolmanteen.
Eräs lukijani vinkkasi nettikaupasta joka myi upeita kakkutarvikkeita.
Kerroin siitä lukijoilleni.
Seuraavana päivänä sain kaupan omistajalta viestin, että minun sivuiltani oli tullut yleisöryntäys hänen nettikauppaansa. Kiitokseksi sain valita yhden tuotteen. Oikeastaan olen hyvin kiitollinen kaikesta tuolle tuntemattomalle lukijalle, joka tietämättään sai aikaan aikamoisen tapahtumavyöryn.

Tapasin kaupanpitäjän ja sain häneltä silloin vielä harvinaista syötävää kultamaalia. Tutustuimme ja kävi ilmi, että hän on ruokatoimittaja. Pääsin elämäni ensimmäisiin ruokakuvauksiin. Tästä muistona on yhä kaupoissa myytäviä pursotinpusseja, jonka pakkauksessa komeilee minun tekemä kakku.
Toimittaja oli sitä mieltä, että Hellapoliisi oli niin hyvä nimi, että se kannattaisi rekisteröidä, ennen kuin jokin iso yritys sen nappaisi.
Kovin montaa päivää en miettinyt, sillä tiesin, että katuisin jos en kokeilisi.
Perustin toiminimen, sillä ajattelin, että se mahdollistaisi samalla yhteistyön elintarvikealan yritysten kanssa.

Halusin silti tietää asioista, kuten verotuksesta, sillä se kummitteli siinä määrin mielessäni, että aloin nähdä painajaisia. Soitin Uusyrityskeskukseen, mutta ahdistuin vaatimukseen, että minun pitäisi tehdä liiketoimintasuunnitelma, miettiä rahoitusta ja luoja ties mitä.

Omassa elämässäni suunnitelmat koskivat lasten kanssa vietettyä päiväohjelmaa. En koskaan mennyt sinne.
Sukulaiseni suositteli kirjanpitäjäksi omaa kirjanpitäjäänsä, jonka luokse yhdessä menimme.
Istuin alas ja sanoin, etten tiedä mistään yhtään mitään ja että tarvitsen apua.
Sanoin, että asiat pitää kanssani vääntää rautalangasta. Ja niin väännettiin.
Jatkoin hoitovapaatani ja pienellä budjetilla elämistä.
Sain ensimmäisen asiakkaan ja ensimmäisen pienen rahasumman yritykseni tilille.
Oli helpottavaa, että saatoin maksaa laajakaistamaksun yrityksen varoista.

Matkan varrella löysin miehen, tai ehkä ennemminkin tulin löydetyksi. Mistä muualta kuin netin deittipalstalta! Mies harrasti valokuvausta ja sattui työskentelemään tekniikan parissa. Ja koska hän tivasi näkevänsä blogissani mahdollisuuden, annoin hänen rakentaa minulle uudet nettisivut.
Istuin viisitoista tuntia vuorokaudessa tietokoneella muutaman kuukauden. Reseptit vanhasta blogista piti siirtää manuaalisesti. Tuo aika oli helvetillistä. Yritin luovia lasten kanssa, viedä ja hakea kerhosta, valmistaa ruokaa ja siivota kodin. Yöunet jäivät olemattomaksi ja aloin voida todella huonosti. Koin muutaman kuukauden unettoman jakson, jolloin nukuin noin puoli tuntia vuorokaudessa.

Pikkuhiljaa asiakkaita tuli lisää. En nostanut senttiäkään palkkaa, vaan sijoitin kaiken rahan kuvauskalustoon, astioihin ja muuhun, jota ruokakuvauksessa tarvitaan.
En joutunut tuossa vaiheessa maksamaan yrittäjäeläkevakuutusmaksua (YEL), mutta verottaja tivasi arviota tuloista. Olin tuskastunut. Mistä ihmeestä voisin sellaista tietää. En voinut millään ennustaa vuodessa tienaamaani summaa. Järkeen ei käynyt miksi verottajan osuutta ei voinut maksaa jälkikäteen, toteutuneen tilanteen mukaan.
Elin yrityksen kanssa aika lailla kädestä suuhun. Se mikä tuli, meni pakollisiin ja mitä jäi, sijoitettiin hankintoihin, kuten tietokoneeseen ja muuhun tekniikkaan.

Jo lapsuudestani asti vakavasti sairas äitini sairastui sitten syöpään ja olin varma, ettei hän enää voi selvitä tästä sairaudesta. Hän oli jo saanut lisäaikaa kolmesta maksasiirrosta (tästä lisää toisella kertaa).
Pienimmän lapsen silmästä löytyi laikku, jota lääkärit eivät tunnistaneet. Jouduimme odottamaan neljä pitkää kuukautta päästäksemme tutkimuksiin. Tuohon aikaan lehdissä kirjoitettiin löydetyistä silmäsyövistä. Olin kauhuissani. Lopulta laikku paljastui vaarattomaksi pigmenttilaikuksi. Huokaisimme helpotuksesta.

Oma kotihoidontuki-jaksoni alkoi olla loppusuoralla ja oli aika miettiä miten tulisin toimeen.
Vaikka tuloni eivät päätä huimanneet kotona ollessani muutenkaan, oli tulossa tyrmistyttävä uutinen.
Koska minulla oli toiminimi, en tulisi saamaan senttiäkään työttömyyskorvausta.
Rukoilin että löytäisin mitä tahansa töitä, sillä olin yhä edelleen neljän lapsen yksinhuoltaja. Miehellä oli oma asunto ja omat menot.

Minut velvoitettiin silti työvoimatoimiston aloitustilaisuuteen, jossa mies edessä kertoi isolle joukolle ihmisiä, mihin he olivat työttöminä oikeutettuja.
Muistan tyhjyyden, jota tunsin kun mietin itseäni. Oli tyrmistyttävää olla neljän lapsen yksinhuoltaja, joka ei ollut oikeutettu yhtään mihinkään, vaikka en pystynyt nostamaan puupenniäkään yrityksestäni palkkaa.
Jos minulla ei olisi ollut toiminimeä, olisin voinut jäädä kotisohvalle makoilemaan ja nostaa työttömyyspäivärahaa. Sitä en edes halunnut, sillä sen verran ylpeä olin, että halusin ansaita oman elantoni työtä tekemällä.
Pieni katkeruus kuitenkin hiipi mieleeni, sillä jos olisin ollut tavallinen työtön, olisin ollut oikeutettu saamaan lisäksi peruspäivärahaa tehdessäni nelituntista työpäivää tai puolikasta työviikkoa muuten toteutettuna.
Olisin kipeästi tarvinnut tuon kädenojennuksen.
Starttirahaan en ollut tuossa vaiheessa enää oikeutettu, se olisi pitänyt tehdä yrityksen perustamisvaiheessa. Ensimmäinen vääryys, jonka korjaaminen voisi auttaa alkuun silloin kun yrittäminen on ainoa keino saada rahaa perheeseen.
Koska jouduin punnitsemaan lopetanko bloggaamisen kokonaan, valitsin helpon osa-aikatyön, josta tienasin, uskokaa tai älkää, huikeat 800 euroa kuukaudessa bruttopalkkaa.
Veroprosenttini oli onneksi pieni, joten käteen jäi  700 euroa.
Bensakulujen jälkeen kuukausipalkastani riitti rällättävää viisihenkisen perheen tarpeisiin huikeat 600 euroa.

Oliko oikein, että minä yrittäjänä sain rangaistuksen yrityksestäni, vaikka se ei edes tuottanut mitään?

Sain onneksi lisätöitä mainostoimistolta, joka lupasi maksaa pienen korvauksen palkkana. Sain kasvatettua hieman kuukausiansioitani.

Työkaverini oli pahemman luokan työpaikkakiusaaja, jonka käytös alkoi kalvaa mieltäni.
Aloin voida todella pahoin ja yöuneni olivat täysin sekaisin. Sydän hakkasi aamuisin ja olin märkä tuskanhiestä. Olo meni täysin voimattomaksi ja ihmettelin mistä huono oloni johtui.
Meni puoli vuotta, kunnes jouluaattona lamppu syttyi. Muiden nukkuessa menin tietokoneelle ja kirjoitin googleen paniikkihäiriö.
Kaikki oireet viittasivat siihen. Yritin olla lasten edessä normaali, mutta sisälläni myllersi.
Jouluaattoiltana itkin äidin ja isän sängyssä ja ajattelin, että elämäni on pilalla, musta on tullut hullu.

Jatkoin töitäni, vaikka jokainen sekunti oli painajaista. Hymyilin, vaikka sisimmässäni pelkäsin pahaa oloani ja sydän itki verta.
Työpäiväni päättyi yhdeltä, mutta käytännön syistä johtuen en koskaan päässyt lähtemään ajoissa. Kotona olin iltapäivisin kahden aikaan.
Ehdin juuri lukea sähköpostini, ennen kuin hain lapset päiväkodista.
Tein ruoan ja sen jälkeen pystyin keskittymään töihini. Kuvasimme iltaisin ja sen jälkeen jatkoimme kuvankäsittelyllä ja kirjoittamisella.
Nukkumaan pääsimme kello kolmen ja neljän välillä aamuöisin. Kello soi aamuisin seitsemältä.

Kuvasimme ja kirjoitimme kaksi ensimmäistä kirjaa kahdella kesälomallani.
Toisen kirjan jälkeen olin niin lopen uupunut, että tiesin etten selviäisi enää töihin.
Istuin rivitaloasuntoni rappusella ja soitin kirjanpitäjälle. Kahden viikon kuluttua pitäisi selvitä töihin, mutta en jaksanut edes juomalasia ottaa kaapista. Voisinko nostaa yhtään palkkaa, vihdoinkin.
Kirjanpitäjä laski, että voisin nostaa tuhat euroa kuukaudessa verojen ja muiden pakollisten kulujen jälkeen.
Nyt pakollisiin kuluihin tuli myös YEL, sillä en enää kuulunut TYEL:n piiriin.

En mitään ole elämässäni katunut niin paljon kuin sitä, etten osannut pitää puoliani silloin, kun joku toinen alkoi tuhota omaa terveyttäni. Vaikka elämäni oli noina vuosina helvettiä, opin paljon itsestäni ja muista ihmisistä.

Kun ensimmäiset kirjamyyntitilitykset tulivat, meinasin tipahtaa tuolilta.
Verottajan iso koura tuli ja kahmaisi niin ison siivun tuloista, että suututti.
Kuka oli paniikkikohtausten vallassa tehnyt ruokaa, kuvannut, kirjoittanut ja valvonut? Se olin minä, mutta minun tuloistani valtaosa meni verottajan taskuun.
Sinnikkäästi jatkoin. Sain uusia asiakkaita ja uutta intoa, kun ei aamuisin tarvinnut pelätä töihin menoa.
Kirjoitin kirjan jos toisenkin, tein muutaman ruokapelin, kokkailin pieniä pätkiä telkkarissa ja istuin välillä radiohaastatteluissa. Toimittajat kävivät tekemässä juttuja ja istuin palavereissa täysin erilaisten ihmisten kanssa joihin olin elämässäni tottunut.

Elämä on ollut jatkuvaa mukavuusalueen ulkopuolelle menemistä. Mutta olen ollut rehellinen itselleni  ja muille.
Olen kyllästynyt kaikenlaisiin teeskentelijöihin ja kulissien ylläpitäjiin.
Elämä on riittävän hankalaa muutenkin. Olisi aika nostaa yrittäjyys ja siihen liittyvät epäkohdat esiin vahvasti. Tämä ei ole mitään pientä puuhastelua, vaan raakaa työtä.
Nyt olen ollut täysin omillani kolme vuotta, yrittäjänä kuusi vuotta.
Olen joutunut tekemään niin paljon töitä, ettei kenenkään ymmärrys riitä.
Tässä touhussa ei ole järjen hiventäkään, mutta siitä huolimatta rakastan tätä.
Olen hankkinut itselleni toimitilan, josta remontoin täysin oman näköisen paikan.
Tila sijaitsee kotimme läheisyydessä ja siksi voimme työskennellä siellä kätevästi silloinkin kun lapset haluavat jäädä kotipihalle leikkimään.

Tällä hetkellä teen pääosin tilausreseptiikkaa, kirjoitan kirjoja ja järjestän satunnaisia asiakastilaisuuksia.

Yritysmuoto on tällä hetkellä osakeyhtiö.

Maksan seuraavia kuluja säännöllisesti:

-Työtilan vuokra
-Työtilan sähkölasku
-Laajakaista
-Puhelinlasku
-Palvelinvuokra (kotisivut)
-Jätemaksut (sekajäte ja biojäte)
-YEL
-Vakuutuksia
-Palkkavero ja muut sivukulut
-Kirjanpitäjä
-Yrityksen ennakkoverot
-Kollaboraatiotyökalut (sähköposti, kalenterit ym.)
-Yrityksen auto ja siihen liittyvät kulut
-Vapaaehtoinen eläkevakuutussäästäminen

Edit! Maksan myös sivuston ylläpitämisestä, tekniikasta ja valokuvauksesta.

Niin kauan kuin pystyn työlläni hoitamaan kulut palkkoineen, en liiemmin halua valittaa, mutta toivoisin poliitikkojen tutustuvan tavallisen pienyrittäjän arkeen.
Tuttavistani valtaosa on yrittäjiä eikä vaikeuksitta ei ole selvinnyt kukaan.
Itsekin työllistäisin mielelläni mieheni kokopäiväiseksi työkaverikseni.
Saisimme ensimmäisen kerran vapaailtoja ja vapaaviikonloppuja kuuteen vuoteen ja voisimme päivisin yrittää vielä ahkerammin. Ehkä se näkyisi entistä suurempina verotettavina euroina.

Vaikka kuka sanoisi mitä, minusta on kohtuutonta, että tarvitsisin 100 000 euroa lisäystä vuotuiseen liikevaihtoon saadakseni kustannettua itselleni yhden työntekijän. Ja voin sanoa, että hänen palkkansa olisi tuosta summasta vain murto-osa.
Jokainen voi miettiä onko se rehellistä työtä tekemällä mahdollista.

Bruttopalkkani kuulostaa hienolta, mutta kun iso käsi käy kahmaisemassa, ei tarvitse laskea tuntipalkalle hintaa.

Ihanaa, viikonloppu on tulossa, saamme tehdä rauhassa pitkiä työpäiviä!
Verottaja kiittää.

Kati
Hellapoliisi

Mainokset

Asiakaspalvelua?


Elämä on täynnä kohtaamisia. On inhimillistä, että meillä kaikilla on hyviä päiviä ja huonoja päiviä. Joskus kuitenkin se yksi ainoa lause tai hymy, hyvässä tai pahassa voi vaikuttaa molempien osapuolten elämään merkittävällä tavalla tai jopa muuttaa sen suuntaa.

Kirjoitan viime päivien asiakaspalvelukohtaamisista. Perheessämme on syksyn aikana monenlaista juhlaa ja ajattelin helpottaa hieman omaa taakkaani kyselemällä juhlapaikkaa ruokineen lähialueiden ravintoloista, jotka mainostavat juhlapalvelua myös yksityistilaisuuksina. Hämmennyin kun tiedustelin paikan päällä tilaa ruokineen. Sain vastaukseksi: ”Me suljemme jo yhdeksältä eikä sen jälkeen enää käy.”

Olin niin hölmistynyt, että kysyin: ”eikö teille raha kelpaa?” Ei näyttänyt kelpaavan.

Jäin miettimään olisiko minulla yrittäjänä varaa ja halua sanoa asiakkaalle noin. Työporukassa olisi ehkä ollut henkilö, jolle olisi kelvannut ylimääräinen palkka pientä vaivaa vastaan.

Hämmennyksen vallassa ajoin Ikeaan ostamaan työhuoneeseeni uutta sohvaa ja nojatuolia, sillä yrittäjän pitää olla tehokas  asioiden hoitamisessa, että jää sitä aikaa siihen varsinaiseen työhönkin. Veimme kalusteet työhuoneeseeni ja huomasimme, että tuolista puuttuu jalat. Näin kaupunkilaistytön maalaisjärjellä ajateltuna olisin toivonut, että tuotteen kohdalla oltaisiin kerrottu ettei tuoli sisällä jalkoja. Samaa jäin kaipaamaan myyjältä joka tuolin antaessaan olisi ehkä voinut varmistaa olemmeko ajatelleet hankkia tuoliin myös jalat vai halusimmeko pitää sen japanilaisena futonmallina.

Tämän päivän ajattelin aloittaa hankkimalla työpaikalleni Varauloskäynti-kyltin, jonka palotarkastaja tilaan velvoitti. Ajoin läheiseen K-Rautaan, jossa kolme eri myyjää juoksutti paikasta toiseen ja lopulta todettiin ettei sellaisia heillä ole. Yksi myyjistä kehotti menemään tien toisella puolella sijaitsevaan KILPIPALVELUUN.

Hyllyt olivat täynnä kilpiä ja tarroja. Tiedustelin kyseistä kilpeä ja sain käteeni kaavakkeen, jolla minun olisi kuulunut anoa asiakasnumeroa. Asiakasnumeron olisi myöntänyt joku muu henkilö jossakin pääkonttorissa ja hän olisi sitten aikanaan palannut päätöksensä kanssa kertomaan olisinko oikeutettu tuon muutaman euron arvoisen kilven ostamaan. Melkein itketti jos ei olisi jo naurattanut. En todellakaan jäänyt täyttämään kaavaketta ja odottamaan päätöstä, vaan hyppäsin autoon ja ajattelin kokeilla seuraavaa kohdetta.

Jättimäinen Bauhaus Vantaalla ei myynyt kylttejä. Olisin tiedustellut asiaa etukäteen puhelimitse, mutta he eivät vastanneet puhelimeen.

Jos en olisi Twitterissä saanut vinkkiä Tarrafix-nimisestä liikkeestä, olisin soittanut määräyksen antaneelle palomestarille, että hän  saa lähettää kyltin jos haluaa että sellainen työtilastani löytyy.

Tarrafixissa vastasi ystävällinen nainen. Kerroin harmistukseni. Vaikka kyseessä oli nettikauppa, hän pysähtyi autollaan bussipysäkille ottamaan tilaustani vastaan. Kävi ilmi, että hän on yrittäjä. Arvasin, sillä yrittäjä haluaa pitää asiakkaansa tyytyväisenä. Yrittäjä ei ylenkatso pientäkään asiakasta, sillä hän tietää, että voi sitä kautta saada lisää asiakkaita tai parhaassa tapauksessa suurasiakkaan.

Kotimatkalla poikkesin teettämään nuorimmaiselleni kotiavainta. Valitettavasti emännän avaimen aihiot tulisivat avainliikkeeseen vasta syys-lokakuussa, joten pitäisi odottaa siihen asti. Voi olla, että odotankin, sillä aikani ei yksinkertaisesti riitä juoksemaan joka asian perässä päiväkausia.

Kotimatkalla poikkesin kaupan yhteydessä sijaitsevaan Postiin. Ihmettelin jonoa edessäni, kunnes aikani odoteltuani kassahenkilökunta heräsi kuuluttamaan Postiin henkilökuntaa. Jonossa ensimmäisenä ollut oli odottanut kuuliaisena ties kuinka kauan, että hän saisi palvelua.

Jäin miettimään suomalaisen asiakaspalvelun tasoa. Mistä näille ihmisille maksetaan palkkaa? Siitäkö että he käyvät työpaikallaan tappamassa aikaa. En kuulu ihmisiin jotka odottavat erityispalveluja. Pyydän myyjältä apua jos se on tarpeen, mutta yritän olla asiakkaana ripeä ja harmiton. Toivoisin kuitenkin järjen käyttöä ja inhimillisyyttä.

Valitettavan usein yritykset käännyttävät asiakkaansa jo ovelta. Kuten sekin nuori ja tyly myyjä Rajalan kameraliikkeessä, joka ei halunnut antaa mahdollisuutta keskustella 2500 euron kameran rungon hinnasta esimiehen kanssa. En minä ihmeellisiä alennuksia olisi tarvinnut. Ehkä hyvien perusteluiden lisäksi alennuksitta jäämiseen olisi riittänyt nätti hymy.

Soitin kilpailevaan yritykseen ja tiedustelin kelpaako teille raha. Kelpasi. Top Shot on huolinut rahani jatkossakin.

Nyt hyppään auton rattiin ja lähden puolimaratonille hakemaan niitä tuolin jalkoja.

Ehkä illalla ehdin tehdä myös töitä.

Kaikesta huolimatta, kivaa viikonloppua=)

Kati