Se tuhoo kaiken minkä rakkaus loi


Se tulee eteiseen kun ketään ei näy

se hiipii luvatta ja taloksi käy

sen ainoo ajatus on tuhota tää

se repii perustukset, pimeä jää

En pysty puolestasi hengittämään

en pysty kipuasi lievittämään

mä rukoilen et mulla sanoja ois

ja mut sun sijastasi otettais pois

ei tätä kohtaloa paeta voi

se tuhoo kaiken minkä rakkaus loi

mä tahdon piiloutua ettei se nää

mut suru mestari on löytämään

ei, et vielä mennä saa

on kesken liikaa

kaiken muun saa viedä

kaiken muun saa viedä

eikö rakkaus korjaakaan

kun kynnet tarttuu kauneimpaan, kauneimpaan

jos katson särkymistäs kauempaa

se ehkä vähemmän sua satuttaa

mä teenkö oikein jos sun lähellä oon

tyhjästä annettavaa mitään ei oo

mä en voi pahan kättä pysäyttää

mä käskin lähtemään mut silti se jää

ei tältä jyrkänteeltä hypätä saa

se kaiken katsomaan pakottaa

ei, et vielä mennä saa

on kesken liikaa…

-Antti Railio

Viimeisestä bloggauksesta on kulunut jo liiaksi aikaa. Olen miettinyt kirjoittamista pitkään, mutta se on tuntunut nyt erityisen raskaalta. Edellisessä kirjoituksessa kerroin lasteni entisessä päiväkodissa kiusatuksi tulleesta lastenhoitajasta. Tästä sydämellisestä ja kaikkien pitämästä lastenhoitajasta tuli vuosien mittaan ystäväni, jonka kanssa tapailimme ja soittelimme. Viimeisen vuoden aikana näin hänen kärsimyksensä työpaikkakiusattuna ja tsemppasin taistelemaan oikeudenmukaisuuden puolesta.

Nyt hän on pois. Hän on siellä missä kaikki kipu ja tuska on jäänyt taakse. Ikävöimään jäivät lasten ja miehen lisäksi sukulaiset ja ystävät.

Rakas ystäväni Tiina menehtyi sairaskohtaukseen. Uskallan väittää, että ahdistus kiusatuksi tulemisesta koitui lopulta hänen kohtalokseen. Olen tuntenut surun lisäksi myös vihaa ja vastenmielisyyttä hänen työkavereitaan kohtaan. Niitä kahta lastentarhan opettajaa kohtaan, jotka ovat mielestäni syyllisiä tapahtuneeseen. Ja päiväkodin johtajaa, joka antoi kaiken tapahtua.Tunnen puistatusta ajaessani autolla päiväkodin lähettyviltä, tai kun näen vanhempien kävelevän käsi kädessä pienokaistensa kanssa päiväkodille viemään heitä sinne hoitoon. Samalla kiitän, että omani ovat ohittaneet tuon iän. Toivon totisesti, että kyseiset lastentarhan opettajat ovat kokeneet unettomia öitä ja heräävät  jonain päivänä huomaamaan, että he tuhosivat yhden perheen loppuelämän ja jättivät Tiinan lasten elämään suuren aukon. Miltä nuoresta tytöstä tuntui aloittaa ylioppilaskirjoitukset kun äiti oli juuri kuollut? Miten hän on nämä pari kuukautta selvinnyt? Miltä hänestä tuntuu painaa valkolakki päähän, kun sitä iloa ei olekaan äiti enää jakamassa? Miten vuotta vanhempi poika selviää? Miltä heistä aikanaan tuntuu, kun he perhettä perustaessaan eivät voikaan viedä lapsia mummia tapaamaan?  Miltä tuntuisi jos omat lapsesi joutuisivat kokemaan saman?

Olen halunnut nostaa sosiaalisessa mediassa esille keskustelua aiheesta. Olen saanut myös paljon yksityisiä viestejä kiusatuksi tulleilta. 

Aina yhtä hämmentävältä kuitenkin tuntuu, että vierellä kulkevat ihmiset antavat sen kaiken tapahtua. Missä ovat he, jotka tulevat puolustamaan tai tekevät lopun kiusaamiselle? Ihmiset ovat aivan liian arkoja puuttumaan tilanteisiin pelätessään omaa asemaansa. Mielestäni jokainen joka kääntää asialle selän, on itse osasyyllinen.

Kaiken surun ja pahan mielen keskellä olen kiitollinen siitä, että olen saanut lahjaksi oikeudenmukaisuuden tunnon. Vaikka sen kanssa eläminen onkin ajoittain raskasta, on elämä tietyllä tavalla helppoa, kun tulee toimineeksi aina sen mukaan, mikä on oikeudenmukaista.

Ethän jää odottamaan hetkeä, kun kaikki on jo myöhäistä?

Välittäkää toisistanne!

Kati

 

 

Mainokset